Sara Wacklin

Suomalainen Naisliitto, Oulun osasto

Heinäpään seurakuntakoti, Oulu

to 19.3.2009 klo 18.00

Riitta Mäkelä

Kuka Sara Wacklin?

Sara Elisabet Wacklin (1790 Oulu – 1846 Tukholma) tunnetaan yhtenä Suomen ensimmäisistä naiskirjailijoista ja ensimmäisenä muistelmakirjailijana. Hänen teoksensa Satanen muistelmia Pohjanmaalta (Hundrade minnen från Österbotten 1844-45) sisältää muistelmia 1700-luvun ja 1700-1800-luvun taitteen kauppakaupunki Oulusta, sen kaupunkimiljööstä, henkilöistä ja tapahtumista, Suomen 1808-1809 sodasta, keisari Aleksanteri I:n vierailusta Pohjanmaalla 1819, myös tunnettujen henkilöiden sukuhistorioita.

Lisäksi Sara Wacklin oli tyttöjen koulutuksen uranuurtaja aikana, jolloin Suomessa virallinen koululaitos oli vain poikaoppilaita varten. Hän perusti ja ylläpiti 1819-43 kaikkiaan kuutta koulua, kahta Oulussa, yhtä Turussa ja kolmea Helsingissä.

Sara Wacklin kouluttautui määrätietoisesti opettajaksi Turussa ja Tukholmassa 1810-luvulla. Hän oli myös aikuisopiskelija. Hän suoritti 46-vuotiaana vuonna 1836 Pariisissa Sorbonnessa opettajatutkinnon, joka antoi hänelle pätevyyden ns. ylemmän koulun ylläpitämiseen.

Pojilla tällainen koulu jo oli Helsingissä, Lauantaiseuran aloitteesta 1831 perustettu Helsingfors Lyceum. Wacklinin ylempi tyttökoulu toimi Helsingissä 1836-39.

Satanen muistelmia Pohjanmaalta –kirjansa Sara Wacklin julkaisi Tukholmassa. Hän oli muuttanut sinne 1843 – Oulun, Turun, Helsingin, Oulun, Helsingin, Pariisin ja Helsingin jälkeen. Hän oli 1844 ostanut kivitalon Tukholman Vanhastakaupungista, Köpmansgatan 12, ja maalauttanut ylimmän huoneistonsa makuuhuoneen seinät siniseksi ja valkoiseksi kuvaamaan taivasta, merta ja aaltoja.

Kiinteistökaupassa Saran holhooja oli Klaran seurakunnan pappi, alkuaan revonlahtinen sukulainen G.H. Mellin (1806-1875). Tuohon aikaan naimaton nainen ei ollut oikeustoimikelpoinen (vasta 1866).

Asunnossaan keinutuolissa istuen Sara haaveili olevansa merellä ja seurasi hieman ilkikurinen hymy suupielessään, millaisen vastaanoton hänen tekstinsä saivat. Kirjan ensimmäisellä ja toisella niteellä oli jo noin 600 ennakkotilaajaa, muun muassa Härnosandista piispa Frans Michael Franzén, Kuopiosta rehtori Johan Vilhelm Snellman, Porvoosta lehtori J.L. Runeberg, kirjailija Fredrika Bremer Tukholmasta. Syntymäkaupunki Oulustakin liki 50 henkilöä.

Tukholmassa Sara Wacklinin vuokralainen oli taideopiskelija Edla Jansson (sittemmin Jansson-Blommer, 1817-1906) jonka säilyneet kirjeet kuvaavat hänen ja Saran elämää Tukholmassa.

Miksi Tukholmaan?

Seuraava kirjeluonnos kuuluu Sara Wacklinin kirjalliseen jäämistöön Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa. Kirje on julkaistu kirjailija-taiteilija Helena Westermarckin (1857-1938) Sara Wacklin –elämäkerrassa (1919):

“Sydämellisin kiitokseni osanotosta, jota Herra Asessori niin hyväntahtoisesti on osoittanut turvattomalle, kateuden ja ilkeyden väärin vainoamalle, niin että minun ei sallittu päästä haudan lepoon rakkaassa isänmaassani, ehkä siksikin minulle rakkaammassa, että siellä olen paljon kärsinyt – nähnyt nälkää – ja miljoonin kyynelin työllä kurjuudesta kohonnut – kokenut olla hyödyksi lähimmäisilleni parhaan kykyni mukaan ja siitä iloinnut – palkinnoksi elämäni iltapuolella jouduin maanpakoon ajetuksi – olinhan kolmen vuoden vanhasta, jolloin isä kuoli, yksin (niin monien joukossa) ilman puolustajaa, ilman sukulaisia, “minulla on kyllä ystäviä, mutta itse kullakin heistä on aina joku minua rakkaampi” ja siksipä ei ansaitse Suomessa puolustaa syrjäistä; hänelle nauretaan vain, vaikkapa hänen kunniansa ja maineensa on kysymyksessä, mutta lurjus, kapakkaurho saa kuulijoita, kunhan hän kyllin osaa mustata viattomia lähimmäisiään…

Mikä turvakoti?

Mutta mitä tarkoittaa sana “turvakoti” tämän esitykseni otsikossa ja miten se liittyy Sara Wackliiniin?

Kirjailija Helena Westermarck kirjoittaa elämäkerrassaan (1919) Sara Wacklinista, että tämä oli aikonut rakennuttaa huvilan Helsingin Kaivopuistoon perustaakseen sinne köyhien naisten turvakodin/suojakodin (skyttshemm för fattiga kvinnor).

“Tästä ihmisrakkaasta suunnitelmasta voi jälkimaailma vain todeta vanhan opettajan siinäkin olleen aikaansa edellä. Nyt tuollainen naisen puuhailu ja ei kummastuttaisi eikä herättäisi vastustusta, vaan kahdeksankymmentä vuotta sitten semmoista arvatenkin pidettiin kummallisena haaveiluna. Se tonttialue, johon Saara oli suunnitellut rakennuksensa, ei ollut saatavissa. Hänen tulisesta ja helposti kiihtyvästä luonteenlaadustaan johtuen tämä vastoinkäyminen yhä lisäsi kuviteltua vääryydentuntoa ja katkeroitumista muka kovan kohtalonsa johdosta sekä sai hänet tekemään lopullisen päätöksen jättää kotimaa.”

Westermarck kirjoitti tekstinsä 1919, joten hän viittaa Saran toimintaan 1830-40-lukujen taitteessa.

Historioitsija ja opettaja Maija Rajainen (1899-1987) kirjoittaa kirjassaan Naisliike ja sukupuolimoraali (1973): “Jo 1800-luvun alkupuolella oli pedagogina ja kirjailijana tunnettu Saara Wacklin suunnitellut jonkinlaisen parannuslaitoksen perustamista siveettömyyden poluille eksyneitä nuoria naisia varten. Tätä hanketta oli kuitenkin paheksuttu niin ankarasti, että hänen oma maineensakin oli joutunut vaaraan. Katkeroituneena hänen oli ollut pakko luopua suunnitelmistaan.”

Rajaisen lähteenä on ollut Suomen Naisyhdistyksen (SNY) arkistossa ollut yhdistyksen puheenjohtaja Ilmi Hallstenin (1862-1936) pitämä esitelmä Pilkkeitä Suomen naisten elämän satavuotisen taipaleen varrelta.

(En ole vielä onnistunut löytämään tätä esitelmää SNY:n arkistopapereista.)

Jos ja kun Sara Wacklinin tavoitteena on ollut turvakoti ns. langenneille naisille, ymmärtänee hanketta Helsingissä kohdanneen vastarinnan ja “kapakkaurhojen” (kroghjelte) uhoamisen.

Ensimmäiset turvakodit Helsingissä

Ensimmäinen naisten turvakoti avattiin Helsingissä Siltasaarenrannassa vuonna 1879 eli noin 40 vuotta Wacklinin suunnitelmien jälkeen.

Tämän turvakodin perustaja oli opettaja Emma Åhman (myöhemmin Åhman-Mäkine n, 1849-1915), joka oli englantilaisvaikutteisen vapaakirkollisen liikkeen pioneereita Suomessa. Koti toimi kodittomien naisten kotina, työpaikkana ja kouluna. Kodin yhteyteen perustettiin 1883 lastenkoti.

Myös hyväntekeväisyysjärjestö Valkonauhaliitto perusti ns. valkonauhakoteja ja teki ns. rautatielähetystä 1800-luvun lopulta lähtien. Kaupunkiin työtä etsimään tulleet tytöt saivat Valkonauhakodeissa yösijan ja valkonauhalaiset auttoivat työpaikan etsinnässä.

1800-luvun lopulta lähtien naisten omat järjestötkin alkoivat vaatia ja perustaa naisten ja lasten turvakoteja.

Kodittomat, maalta kaupunkiin työhön tulleet naiset olivat kaupunkien teollistumiseen liittyvä ilmiö. Englannista 1700-luvun loppupuolella alkanut teollinen vallankumous toi mukanaan monia, uudenlaisia yhteiskunnallisia epäkohtia. Työntekijäin oikeudet ja koulutus sekä asunto- olot olivat kehittymättömiä. Puhumattakaan ammatillisesta järjestäytymisestä.

1700-luvun loppupuolelta lähtien samanaikaisten yhteiskunnallisten virtausten, valistuksen, romantiikan ja filantropian, ihmisen hyvään, kasvuun ja koulutukseen luottavien liikkeiden ja hyväntekeväisyysjärjestöjen toimesta yritettiin vähentää arkipäivän epäkohtia. Esimerkiksi tehtaankoulut, sunnuntaikoulut, työkodit ja turvakodit ovat tästä esimerkkejä.

Myös monet työnantajat tunsivat vastuunsa työntekijöidensä ja heidän perheittensä työolojen, asuntojen ja koulutuksen järjestämisessä.

Yhteiskunnan rooli asioiden hoitamisessa ei 1700-luvun loppupuolella eikä pitkään vielä 1800-luvullakaan ollut niin kehittynyt, koulutustehtäväkin (poikien) oli kirkolla. Suomessa laki kunnallisten kansakoulujen perustamisesta säädettiin 1866.

Havainnoija Sara Wacklin

Sara Wacklin ei teoksessaan Satanen muistelmia Pohjanmaalta kirjoita suoraan teollistuvan kaupungin naisen ongelmista. Hän kirjoittaa yleensä naisen asemasta – myös rivien välissä.

Wacklinin näkökulma kaupunkien, Oulunkin, mahtaviin on asukkaan näkökulma, usein sieltä ruohonjuuritasolta.

Naisen asemasta Wacklin kirjoittaa monessakin kertomuksessaan hyvin viiltävästi, avoimen jopa kauhistuttavasti ja äärimmäisen terävästi – vielä useammin myös satiirisesti.

Teollistumisen mukanaan tuomat ongelmat olivat varmasti Saran silmien edessä niin Helsingissä, Turussa ja Oulussa. Puhumattakaan Tukholmassa ja Pariisissa ja muissa Euroopan kaupungeissa, joissa hän matkasi.

Aikansa naisen alistettua asemaa kurjimmillaan ja epätoivoista kohtaloa Sara Wacklin kuvaa kertomuksessaan Moniuksen Liisusta, hiljaisesta väkivaltaisen äidin tytöstä, joka sai kuitenkin käydä koulua kotitalossa olleessa yksityisessä “musterinkoulussa”. Liisu meni nuorena naimisiin Liminkaan, mutta väkivallan kierre jatkui. Mies oli juoppo ja väkivaltainen. Kahdeksan vuoden jälkeen Liisulla ja hänen miehellään oli kolme lasta. Liisu pakeni lasten kanssa Limingasta Ouluun. Lääninhallituksesta tuli kuitenkin miehen vaatimuksesta määräys, että Liisun lapsineen oli palattava miehensä luokse. Tätä Liisu ei voinut tehdä, hänen mielensä murtui ja hän surmasi kolme lastaan.

Ehkä Sara Wacklin kirjoittaessaan Moniuksen Liisusta oli miettinyt, jospa äidille lapsineen olisi ollut käytettävissä turvakoti Oulussa.

Wacklinin kirjoitukset kaiken kaikkiaan osoittavat, että hän on ollut oman aikansa kuvaajana tarkka ja tiedonhaluinen journalisti sekä elämää laajasti havainnoiva, suorastaan osallistuva sosiologi. Hän raportoi tapahtumista, kaikesta näkemästään ja kuulemastaan. Ja hänellä on kyky saada lukija yksityiskohtien avulla ymmärtämään laajoja yhteiskunnallisia asioita. Pöyhkeilyä hän ivaa kärkevästi, harrasta hyvyyttä kunnioittaa.

Filantropia -liikkeeseen Sara Wacklin oli tutustunut jo opiskellessaan ja asuessaan Julinien luona Turussa 1810-luvulla. Sukulaiset Julinit olivat muuttaneet Oulusta Turkuun. Heillä oli yritystensä kautta suorat yhteydet Englantiin. Apteekkari Johan Julinin poika, myös apteekkari Johan Jacob Julin perusti 1820 Turkuun pienten poikien koulun esimerkkinään englantilainen yksityinen Bell-Lancaster-koulu. Julinin toinen poika Erik Julin ja Sara Wacklin sekä Johan Runeberg olivat perustamassa 1827 Turkuun kirkon ylläpitämää poikien triviaalikoulua vastaavaa tyttöjen koulua. Turun palo katkaisi suunnitelmat.

Turvakoti-suunnitelmasta

Sara Wacklinin turvakotisuunnitelmasta on olemassa joitain dokumentteja – Kaivopuiston tonttiasioista.

Helsingin Kaivopuistoon rakennettiin 1830-luvulla Ullanlinnan kylpylä, joka houkutteli kotimaisia ja ulkomaisia kesävieraita. Alueelle rakennettiin myös huviloita, joiden omistajat vuokrasivat tilojaan kylpylävieraille. Ravintola Kaivohuone rakennettiin 1838.

Tarkkanäköinen Sara Wacklin varmaankin näki, paitsi Helsingin varhaista teollistumista, myös uuden kylpylä- ja ravintolatoiminnan lieve-ilmiöitä, naisten alistamista ja hyväksikäyttöä.

Kaikki maaseudulta kaupunkiin paremman elämän toivossa matkanneet eivät olleet Hella Wuolijoen paljon myöhemmin (1930-luku) kuvaamia Juurakon Huldia, joiden matka öiseltä puistonpenkiltä etenee kotiapulaiseksi, kansanedustajaksi ja isäntänsä, komean varatuomarin (elokuvassa Tauno Palo) puolisoksi.

Omakätisellä kirjeellään 31.1.1842 Helsingin kaupungin päätöksentekijöille Sara Wacklin halusi varata rakennusta varten tontin n:o 11 Helsingin Kaivopuistosta Badhusgatanin varrelta.

Seuraavat merkinnät löytyvät kaupungin lainavarainhoitotoimikunnan valmistelupapereista 4.2.1842 ja 22.3.1842. Sara Wacklinille esitetään vuorattavaksi tonttia no 11. Ja seuravana päivänä 23.3.1842 toimikunta päätti vuokrata tontin.

Tontti sijaitsee ikään kuin Kaivopuiston portilla , lähellä nykyisen Tehtaankadun ja Laivasillankadun kulmausta. Siitä johtaa suora tielinja kohti Kaivohuonetta ja Ullanlinnan kylpylää, jota ei nykyään enää ole olemassa.

Olisiko Sara Wacklin salaviisaasti turvakodin sijainnillaankin halunnut kolkuttaa Kaivohuoneelle matkaavien herrojen omaatuntoa ja muistuttaa sosiaalisesta vastuusta? Wacklin ainakin halusi auttaa naisia, sisariaan.

Miksi Sara Wacklinin suunnittelema rakennus jäi siten rakentamatta? Varoja hänellä ilmeisesti olisi ollut, tuottoja ylläpitämistään tyttökouluista. Tukholmaan muuttaessaan 1843 hän osti siellä Vanhastakaupungista kivitalon.

Sara Wacklinin oma kirjeluonnos, Helena Westermarckin, Maija Rajaisen ja Ilmi Hallstenin tekstit viittaavat Wacklinin rakennussuunnitelmien paheksuntaan.

Asiakirjoista en ainakaan tähän mennessä ole löytänyt paheksuntaa. Kaikki historian ilmiöt eivät kuitenkaan siirry asiakirjoihin.

Wackinille Helsingin Kaivopuistosta luvattu tontti pysyi rakentamattomana. Kauppias Wathen vuokrasi sen 1847 liikettään varten – vuosi Sara kuoleman jälkeen. 1893 tontti siirtyi kaupungin telakan hallintaan. Nykyään Helsingin länsi- ja itäsatamat yhdistävä ratakuilu kulkee tontin läpi.

Eräs selitys voisi olla, että tontti lainanvarainhoitotoimikunnan päätöksestä huolimatta haluttiin pitää kasvavan teollisuuden vara-alueena. Rannassa toimi jo Sara Wacklinin ja kauppias Watheinin aikaan veneenveistämö, sittemmin telakka ja satama.

(Mahdolliset lisätiedot ja kommentit riittamakela(at)dnainternet.net)

Kaikki oikeudet pidätetään