Kristiina Haukkamaa kertoo
Varhaiset elämänvaiheeni ovat olleet keskiverrosta poikkeavat
Äidin menettäminen 3 tunnin vanhana on muistuttanut elämän armottomuudesta.
Isä ei jaksanut raskaiden sotavuosien jälkeen pitää perhettään koossa, vaan me sisarukset jouduimme isovanhempien hoidettaviksi. Itse oli ensimmäisen ikävuoteni lastenkodissa. Isosisko meni Helsinkiin isän vanhemmille ja isoveli ja minä äidin vanhemmille Oulun Hietasaaren kauniiseen pitsihuvilaan.
Sieltä kai malli minullekin
Äidinäiti, isoäiti, kuten häntä kutsuttiin, oli aktiivinen osallistuja. Nuorena hän oli perustamassa kotipaikkakunnalle nuoriso-urheilu- ja Lottajärjestöjä. Ouluun muutettua tuli osuustoiminta-aate, naisten asema ja kunnallispolitiikka sekä sodan jälkeen kaatuneitten omaiset.
Kasvoin vastuuseen
Lievästi kehitysvammaisen veljen kasvinkumppanina ja jo silloin osittain omaishoitajana, huolehtijana ja puolustajana, kasvoin vastuuseen. Isoäidin ikääntyessä 85vuotiaana kuljettivat elämänpolut minut taas isoäidin lähelle, vuorostani olemaan henkisenä turvana, arjen hoitotyöhön ei ollut mahdollisuutta.
Silloin minulla oli perhe, 3 lasta ja aviomies, eläinlääkäri, jonka työhön perehtyminen puhelinyhteydenottojen kautta oli arkipäivääni lastenhoidon lisäksi. Käytäntö oli silloin jopa niin joustavaa, että apteekkari uskoi, kun soitin karjanomistajan tarvitsevan tiettyä lääkettä lehmän utaretulehdukseen. Viikonloppu ja pitkät välimatkat inhimillistivät ratkaisua. Byrokratia oli joissakin asioissa unohdettava. “Kyllä Heikki sitten vahvistaa reseptin, kun saadaan langanpäähän”, sanoi apteekkari. Lankapuhelin oli silloin ainoa yhteydenottoväline.
Lasten kasvaessa hankkiuduin työelämään
Ensin oli opettajan viransijaisuuksia ja Iin kunnan kulttuurisihteerin sivutoiminen virka. Kirjastoalan vapaat työpaikat lupasivat kuitenkin varmemman työuran. Opistotasoisen ammattitutkinnon jälkeen varmistui virka Oulun yliopiston kirjastossa. Sen saamista vahvisti myös Turun ja Tampereen yliopistoissa aikaisemmin suoritetut arvosanat.
Lasten harrastusten mukana
Lapset varttuivat, heidän vapaa-ajan harrastuksia tukevaan vanhempaintoimintaan osallistuin aktiivisesti. Olin MLL: n Iin osaston sihteeri, osallistiun partiolippukunta-Illinkiertäjien äititoimintaan ja kuuluin Madetojan lukion kannatusyhdistykseen. Toimin myös aikoinaan Iin seurakunnan lapsityötoimikunnan jäsenenä.
Vajaa viisikymppisenä tuli vihdoin oma vuoro
Lady-Lions -toiminnassa olin ollut mukana jo parikymmentä vuotta. Oulun Ympäristön Kalevalaiset Naiset vetivät mukaan kulttuuritoimintaan, SPR:n Oulun Naisvaliokunnan puheenjohtajuudet mahdollistivat vapaaehtoistoimintaa, Oulun Naisliitto tarjosi yhteisöä isoäidin jalanjäljillä, Suomalainen Naisliitto sai apuni kirjaston digitoimisessa. Myös paikallisen Marttayhdistyksen ja sukuseuran sihteerintyöt täyttivät niinä vuosina kalenteria. Olin aktiivinen myös Ay-liikkeessä, siitä johtuivat useat kokousmatkat Helsinkiin.
Lastenlasten syntyminen ja lisääntyvä avuntarve niissä töissä lopetti monet harrastukset. Jäljelle jäivät Naisliitto ja eläkkeelle jäämisen jälkeen eläkekuoro. Kirjoittaminen sai jalansijaa, ensin kirjoitin runoja.
Omaishoitajuus, uusi – vanha tuttavuus
Puolison sairastuminen määrittää nyt yhä vahvemmin arkea. Mieleen palaa lapsena koetut isoisän sairaskohtaukset ja saunareissut naapurin saunaan, josta hän palasi talvella potkurin kyydissä istuen. Minä, 12 tai 13-vuotias, työnsin häntä.
Näin elämäntanssi on pitänyt jalkani liikkeellä
Käsilläni olen tehnyt monenlaista. Polku-Singer tuli jo nuorena tutuksi, ylioppilasasut ja neulevaatteet tehtiin itse. Kutomakone ja kangaspuut olivat myöhemmin kokeiltavana. Posliinimaalaus kiinnosti aikansa, savityöt sitten. Rikkoutuneet kasvihuoneenlasit toimivat nyt vateina ja mobiileina.
Hypyt eivät ole enää niin korkeita kuin ennen. Seniortanssin koreografia kuitenkin vielä sopii ja ilahduttaa.
